Ulkona laulaa niin nätisti joku lintu, sen ääni kuuluu sisälle saakka. Töihinlähtijät jo liikkeellä, tekisi mieli mennä parvekkeelle seisomaan ja huutaa: HILJAAAA, ettekö te kuule.
Autojen ääni aamutuimaan saa huonolle tuulelle. Se peittää kaikki muut äänet, linnunlaulun, hiljaisuuden äänet, tuulen suhinan, kaikki.
No kohta istun omassa autossa tuottamassa samaa melusaastetta ja luultavasti joku haluaisi huutaa minulle parvekkeeltaan tai pihastaan: HILJAA.

Aamulla ajatukset myös lentävät pojan luo Saksaan. Ja muistelen Saksan reissua, jolla olimme melkein koko perhe yhdessä. Tyttären kengät puuttuvat kuvasta, hänen kenkänsä taisivat olla tuolloin töissä ja kotona.
Äidin rooli on välillä vaikea, vaikka lapsi olisi kuinka iso, niin aina sitä vaan tuntuu olevan huoli. Tiedän että Poika pärjää reissullansa, silti sitä vain huolehtii. Itkee lentokentällä lasta koneelle viedessä ja kentältä hakiessa. Ja silti iloisena ja ylpeänä siitä että toinen saa mahdollisuuden mennä ja kokea, kun Poika kertoi haluavansa jatkokoulutukseen Sveitsiin kunhan opinnot täällä on käyty loppuun ja armeija suoritettu, sitä sanoo hienoa, tottakai menet ja toisaalta sydän huutaa että älä mene niin kauas.
Hassua  :)